Mikä on uutta

Tervetuloa Cosmopolitanin keskusteluihin!

Osallistu keskusteluihin joko anonyymisti tai omalla nimimerkilläsi. Luethan keskustelualuuen säänöt täältä. Tervetuloa mukaan!

Voit aloittaa uuden keskustelun siirtymällä valitsemallesi keskustelualueelle ja kirjoittamalla suoraan punaisen vaakapalkin alapuolelle ("Kirjoita viestisi tähän").

Rekisteröi käyttäjätilisi foorumille klikkaamalla tästä!

Mikä tätä miestä vaivaa oikeasti?

MissM

New member
Liittynyt
3.9.2019
Viestejä
1
Tykkäyksiä
0
#1
Hei,
kaipaisin asiallisia kommentteja ja mielipiteitä mieltäni paljon rassaavaan asiaan.
Olen siis etäsuhteessa (välimatkaa 250 km) minua kolme vuotta nuorempaan mieheen. lältämme ollaan kolmenkympin tienoilla. Tykkään hänestä todella paljon ja kaipaan häntä, koska näemme niin harvoin. Se satuttaa, ettemme näe ja tästä syystä koen masentuneeni kesän ja loppukevään aikana, koska mietin jatkuvasti, että mistä kenkä puristaa. Välillä vain itken pahaa oloani.

Ongelmana on siis se, että tuntuu siltä, ettei mies haluaisi tavata tai ehkä haluaa, mutta ei ehdota mitään tai saa tapaamisia aikaiseksi. Hän on kyllä sanonut, että voin tulla hänen luo milloin vaan ja olla pidemmänkin aikaa, mutta odotan enemmänkin sellaista kutsua, jossa hän pyytää vaikka tiettynä viikonloppuna. Tuntuu jotenkin hassulta lähteä vain ilman mitään sen tarkempaa kutsua. Ollaan tunnettu reilun vuoden ajan. Talvella hän kysyi minua tyttöystäväkseen, johon vastasin myöntyvästi. Loppukeväällä/alkukesällä huomasin hänen jotenkin muuttuneen. Hän ei enää sanonut pitävänsä minusta tai rakastavansa minua tai kaipaavansa minua tai että olen hänelle tärkeä, kuten hän ennen sanoi ihan oma-aloitteisesti. En tarkoita, että näitä tarvitsisi jatkuvasti sanoa, mutta koen ne etäsuhteessa tärkeinä. Edes silloin tällöin ja mielestäni on kummallista, ettei yhtäkkiä enää sanokaan.

Nyt ollaan oltu ennätyspitkä aika näkemättä, pian 6 viikkoa. Emme muutenkaan ole nähneet kuin 4-5 viikon välein. Otin asian puheeksi puhelimessa. Puhelu kesti melkein 3 tuntia ja itkin osan aikaa. Kysyin koska nähdään. Hän sanoi, että kai me joskus nähdään. Puhelu päättyi jotenkin ikävissä merkeissä ja sanoin hänelle lopulta, että onkohan parempi sitten ettemme ole enää missään tekemisissä. Seuraavana iltana hän kuitenkin laittoi minulle tekstiviestejä.
Viesteissään pyysi anteeksi ja sanoi, että olen ollut hänelle tärkeä osa hänen elämää eikä tahtoisi menettää minua. Kuitenkin sanoi miettivänsä, että jos aiheuttaa minulle pahaa oloa teoillaan ja sanoillaan niin se on väärin eikä halua, että itken yöni hänen vuoksi. Ei halua olla esteenä koulunkäynnilleni, koska sen pitäisi olla nyt etusijalla (en ole jaksanut siis käydä koulua muutamaan kuukauteen, kun asiat parisuhteessa ovat todella huonosti ja vie voimiani). Hän toivoisi, että oltaisiin voitu selvittää asiat riitelemättä. Hänestä tuntuu, että joka puhelu viime aikoina on mennyt siihen. Hän ei halua riidellä eikä oikein osaa sitä. Mietti myös, että johtuuko se hänen kohdalla siitä, että olisi sitoutumiskammoa. Kun hän on ollut niin kauan yksin. Ei ole aikaisemmin seurustellut.

Vika ei kuulemma kuitenkaan ole minussa. Hänen mielestään on hienoa, että olen käynyt terapiassa (masennuksen takia siis, ehkä ei olisi tätä kannattanut kertoa) ja ehkä minun tulisi ensin selvittää ne asiat ja koulu loppuun. Hän tahtoisi kuulemma minun olevan taas onnellinen ja iloinen. Hän sanoi, että taitaa tehdä minut onnettomaksi. Se sattuu sekä häneen että minuun. Hän sanoi, ettei kuulemma ole katoamassa minnekään. On aina siellä, kun tarvitsen häntä. Antoi kuulemma rakkaudella minulle sydänkaulakorun eikä se rakkaus ole kuulemma kuollut. Hänen sydän kuuluu mulle aina ja ikuisesti ja hän toivoo, että voisin antaa hänelle anteeksi vielä joku päivä ja että hän rakastaa minua. Hän sanoi kyllä ymmärtävänsä, jos en halua häntä hänen elämäänsä enää. Kertoi, että muistelee niitä hyviä hetkiä ja ettei halua, että jäisin yksin. Hän sanoi, että haluaisi minut iloisena takaisin. Sen saman ihmisen, johon hän ihastui ensi hetkellä tavatessa.

Itken nykyään aina, kun lähdetään omiin koteihimme. Itku tulee siitä, kun en tiedä koska nähdään seuraavan kerran, mietin kuinka monta viikkoa siihen menee ja se vaikuttaa myös, kun olemme viettäneet niin vähän aikaa yhdessä. Yleensä tavattu aamulla ja lähdetty koteihimme illalla. Tämä aika menee niin nopeasti. Sanoin, että yritän selvittää ja miettiä mistä se itkeminen johtuu. Selitin myös nämä em. asiat, että se vaikuttaisi positiivisesti, jos näkisimme useammin enkä itkisi silloin. Hän sanoi, että ei usko sillä olevan vaikutusta kuitenkaan ja lisäksi hän sanoi, ettei minun tarvitse selvittää mistä se johtuu. Hän sanoi, että minä vain olen sellainen ja rakastaa mua sellaisena kuin olen. Sain hänet kuulemma jopa itkemään, kun hän tajusi, että on mahdollisuus menettää mut kokonaan.

Lupasi selvittää omat ongelmansa ja lopettaa viikonlopputyöt ja yrittää järjestää aikaa myös minulle.
Sanoi, etten ole kuitenkaan yksin ja että hän on vielä siellä, mutta että tilanne hiukan paisui liikaa puhelimessa puhuessamme. Ei kuulemma tajunnut, että otan asiat niin voimakkaasti ja kaikesta selviää puhumalla eikä riitely auta mitään. Hänellä oli ollut sitten paha mieli koko seuraavan päivän ja se satuttaa häntä, että hän on aiheuttanut minulle pahaa oloa. Kaipaa kuulemma niitä onnellisia hetkiä kanssani talvelta. Hänestä tekee pahaa nähdä mut onnettomana ja oon ollu sellainen kuulemma myös parina edellisenä kertana kun olemme tavanneet. Sanoi, että meillä molemmilla on ongelmia (hänellä mm. liiallinen työnteko ilmeisesti yksi, on vaikea kieltäytyä, jos joku pyytää tekemään jotain ja kaverinsa oli sanonut häntä työnarkomaaniksi) ja jotenkin ne ongelmat täytyy vaan ratkaista. Oon edelleen kuulemma hänen elämässään, mutta että henkilökohtaisia ongelmia täytyy ruveta ratkomaan.

Hän sanoi, että minä otan välillä kuulemma nää jutut tosi raskaasti enkä sitten saa unta ja itken. Se ei tunnu hyvältä hänestä. Aina kun tulee se aika lähteä niin en sano mitään. Ikään kuin sulkeudun hänen mielestään. Välillä häntä pelottaa se hetki, kun hän ajattelee, että olen suuttunut häneen.
Sanoo olevansa kieltämättä myös olevansa aika väsynyt ja että kesä on ollut rankka. Ei usko, että minä olisin kuitenkaan sanonut tai tehnyt mitään pahaa. Häntä on stressannu viime aikoina paljon ja joka paikkaan koskenut ja ollut ihan loppu. Välillä hänestä on tuntunut, että haluaa vaan rauhoittua illalla kaikessa rauhassa ja olla miettimättä mitään. Ei tiedä miten ongelmia lähtisi ratkomaan, mutta jotenkin pitää yrittää.

Noh, tässähän tuli myös mieleen nyt, että onkohan hänellä toinen. Kysyin onko hän löytänyt uuden kumppanin. Sanoi, että ei mitään sellasta.

Ennen näitä keskusteluita kysyin onko hän häviämässä elämästäni miesystävänäni. Hän sanoi, että yrittää että ei olisi häviämässä. Ei tahtoisi kuulemma sitä, mutta viime aikoina on ollut kieltämättä rankkaa. Meillä kummallakin hänen mielestään. Miettii kuulemma paljon asioita, mutta hyviäkin juttuja on. Onnellisia. Haluaa puhua niistä kaikista, myös niistä jotka painaa, kaikella rakkaudella. Hyvillä asioilla hän tarkoitti tulevaisuutta mahdollisesti mun kanssa. Miettii uskaltaisiko joskus kenties kosia ja mennä naimisiin kanssani, yhteistä kotia. Sanoi, että on toki niitä huonojakin asioita mitä on miettinyt, mutta ei mitään vakavaa. Pieniä asioita.

Eli työkiireetkö on osasyy, mutta pääsyyt miksi ei halua tavata on minun alakuloisuuteni ja masentuneisuuteni sekä kouluni kesken oleminen? Keväällä pitäisi valmistua. Sekä sitoutumiskammo? Mietin, että mitä ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä. Täytyisikö minun yrittää nyt alkaa ajattelemaan kaikesta positiivisesti ja esittää hyvin iloista ihmistä vaikka suurin syy suruuni on meidän näkemättömyys, joka koskee minuun, koska pidän hänestä niin paljon ja haluaisin tällöin tottakai myös nähdä häntä edes kerran kuukaudessa! Mietin, että onko se sitten liikaa vaadittu. Eikö hän vain osaa, kun ei ole kuulemma koskaan seurustellut. Saako kukaan koppia tästä?